Jos jotain olen viimeisen kahden vuoden aikana oppinut niin sen, että elämässä pitäisi ottaa breikkejä tasaisin väliajoin. Ja jos jotain olen viimeisen muutaman kuukauden aikana oppinut, niin ainakin ottamaan niitä breikkejä - useasti niitä pienempiä ja sitten välillä niitä suurempia. Pieniä breikkejä voivat olla rauhalliset kahvilakäynnit tai oma kirjahetki sohvannurkassa. Suuria minun viimeiseen kahteen kuukauteni kuuluneita breikkejä olivat neljän päivän matka Kööpenhaminaan ja melkein kuuden päivän retki Ruotsiin vaeltamaan. Nuo breikit ovat yhtä tärkeitä elämällemme kuin pianonsoiton kriittiset pedaalin painallukset.
Siksi olen muistanut tänä syksynä pitää hyvin ja tasaisesti breikkejä. Onnistumisprosentti saattaa johtua myös osittain siitä, että olen tällä hetkellä täysipainoisesti opiskelija enkä työntekijä ollenkaan. Ihanaa. Auvoista. Elää opiskelijaelämää parhaimmillaan.
Tämä blogi on saanut jo rutkan määrän postauksia, sillä päästin tietoisesti irti perfektionismistani, joka kohdistuu erityisesti valokuviin. Jos olisin tarkempi valokuvista (ja postauksia en lähtökohtaisesti suostu tekemään ilman kuvitusta) ei täällä olisi tätäkään määrää kirjoituksia. Kirjoittamisen takia kaadoin tietoisesti blogin kokonaiskuvan lähemmäs kirjoittamista ja hölläsin valokuvien täydellisyydentavoittelua. Tässä tilanteessa ei nimittäin ole aikaa käyttää tunteja jokaisen postauksen kuvien muokkailuun. Pääpaino onkin siis siinä, että pääsen kirjoittamaan. Valokuvablogille on sitten oma paikkansa tai aikansa, tai tämän blogin kuvien paranemiselle ehkä oma hetkensä tulevaisuudessa. ;-) Totta kai toivon, että pystyisin ajan kanssa tuottamaan blogiin entistä parempaa materiaalia!
Mietin juuri päivä takaperin, että pidän kirjoittamisesta, mutta olisiko se enää nautinto, jos joutuisin tuottamaan tietynlaista tekstiä? Kyllä varmasti jonkinlainen, mutta ei varmastikaan niin suuri elämys kuin täysin oman, omaa elämää käsittelevän tai itse valitsemien aiheiden kirjoitustyö. Välillä mietin, millaista olisi kirjoittaa blogia työkseen ja olisiko minusta siihen. Olen koko ajan enemmän sitä mieltä, että kyllä olisi. Miksi sitten kirjoitan tätä anonyymina? Siksi, ainakin toistaiseksi, anonyymina kirjoittajana on helppo opetella tähän maailmaan, ja helppo kirjoittaa syväluotaavaakin tekstiä. Koska nautin omien välillä syvällistenkin ajatuksieni kirjoittamisesta ja jakamisesta. Mutta myönnän, että tällä hetkellä pelottaisi kirjoittaa näinkin "paljon" omia ajatuksia valloille suureen Internettiin, josta kuka vain (kuka vain!) voisi ne löytää.
Nämäkin kuvat ovat itse asiassa eräältä jo hyvin kaukaiselta tuntuvalta mutta erittäin ihanalta Pariisin matkalta. Sinne on mentävä uudestaan.
